Timon kertomaa

Timon kertomaa

Oli aivan tavallinen aamu, tai ainakin piti olla. Väsytti, lihassärkyä ja muuta sellaista normaalia. Flunssa oli hellittämään päin,
mutta olo oli viikonloppuna ollut poikkeuksellisen väsynyt.
Kaverin luona kävin kalalla, mutta sielläkin uni tuli jo iltakahdeksalta.
Olutkaan ei maistunut, aika outoa vai mitä?

Aloin olla jo kyllästynyt tähän elämään. Viimeiset kuukaudet olivat menneet mollivoittoisesti, äitini saatua ensin veritulpan aivoihin, ikävin seurauksin.
 Asia on painanut minua kovasti, kun olin jo mielessäni järjestämässä hautajaisia.
Onneksi tämä asia kääntyi hiukan edes parempaan suuntaan, mutta kyllähän se elämää muutti tottakai. Mikään ei ole itsestäänselvää totesimme silloin.

Joulukuun alun jälkeen alkoi itsellänikin olla raskas olo,
asiat kun välillä kasautuvat ja mielikin on maassa, vaikka kuinka positiivisesti ajettelenkin.
Huolta oli äidin voinnista, tästä homeisesta talosta, omasta työtilanteesta, siskoni ja minun välisestä pattitilanteesta ja tyytymättömyydestä kaikkeen.
Vaikka olimme tosi paljon tehneet, saaneet pitää lomaa ja kokea hienon matkan Saksaan,
Moselin viinialueille. Kevään saapuessa olin jo ajatellut,
että jotain on kohta muutettava tai muututtava.
 En kestä tällaista enää.

Kahden ja puolen kuukauden nestevajaus alkoi tehdä tehtävänsä.
Tuon alussa mainitun kalareissun jälkeisenä maanantaiaamuna koitin heräillä aivan normaaliin malliin, mutta hätkähdin tosissaan,
 kun vasemmassa jalassa tuntui kovaa kipua, niinkuin siinä pohkeessa olisi kramppi.
Paikallisen terveysaseman tyly palvelu oli jotain niin törkeää, etten voi ymmärtää sitä vieläkään. Aion palata siihen asiaan vielä, mutta ensin on selvitettävä pari ongelmaa...

Tälle kivulle löytyi seuraavana päivänä selitys, sillä se ei lähtenytkään minusta pois, vaan palasi kovempana. Veritulppa oli täyttänyt koko vasemman pohkeen ja osan keuhkoja.

Siinä sitä makoilin sairaalassa ja kotona pari viikkoa.
 Olisi pitänyt makoilla pidempääkin,
mutta tuo sosiaaliturva ei anna vielä minulle yrittäjänä sellaista mahdollisuutta,
joten lähdin siivoilemaan työpaikalle, että saisin jotain aikaiseksi.
Eihän se jalka tahtonut kestää. kepeillä klenkkasin, eikä mistään tahtonut tulla mitään.
Sitten tuli viimeinkin se ensimmäinen päivä, jolloin jalkani kantoi minua,
 varovasti, mutta kuitenkin.
 Olin saanut juuri siivotuksi toimiston, tavaralokerikon,
ynnä muuta kevyttä roinaa pois lattiaa koristamasta.
 Pari tuttuakin siinä kävi moikkaamassa, eihän minulla ollut kiire,
 varsinkaan kun ajattelin sitä lausetta: mikään ei ole itsestäänselvää.

Sitten vaan tapahtui sellaista, mitä ei olisi pitänyt tapahtua.
 Tuli tuhosi työpaikkani, kaiken 20-vuoden irtaimen ja kokoelmat, työkalut ja koneet.
Ehdimme viime sekunneilla ulos hallista. Oli kova myrsky ja tuli eteni nopeasti.
 Koko 600-neliön halli oli maan tasalla tunnissa. Oli lähellä myös kotimme menetys....

Henki jäi ja totesin heti olevani tosi huonossa tilanteessa ja kunnossa.
 Muutaman auton pelastaminen ja muu juokseminen vei kuntoni tosi huonoksi.
Toivottavasti tästä pääsemme yli.
 En olisi koskaan arvannut joutuvani henkisesti tällaiseen tilanteeseen.

Tapahtuman jälkeen oli alkuun kova kiire saada työt käyntiin
 ja vietin ensimmäisen viikon puhelimessa puhuen 15-tuntista työpäivää.
 Muistan todenneeni, että meillä on edessä sellainen järjestelytyö seuraavan vuoden aikana,
mikä normaalisti tehdään viidessä vuodessa.
 Koitetaan pysyä järkevänä...mikään ei ole itsestäänselvää.
 Emme ole koneita!

Jatkan joskus, en halunnut kertoa liian yksityiskohtaisesti, ettei lukija pitkästyisi!

Timo